Tässä viime aikoina olen tajunnut vastauksen kysymykseen miksi. Tai viime aikoina ja viime aikoina, eilen tuli yhtäkkiä valaistunut olo. Siis keksin vastauksen kysymykseen Miksi minun täytyi tulla Irlantiin asti ollakseni onnellinen?

Elämä täällä on loppupeleissä ihan samanlaista kuin Suomessakin, ihmisiä jotka taistelevat samoja asioita vastaan kuin Suomessa, miettivät samoja asioita ja kohtaavat arkipäivän kuten kaikki muutkin ihmiset maailmassa. Miksi sitten ei rupea ahdistamaan nyt kun sen asian on tajunnut?

Luulen että se johtuu siitä että miulla oli tarve alottaa ihan alusta. Suomessa tuntui että mie elin jotain tiettyä roolia, että kaikki tiesi heti minkälainen ihminen ja persoona olen. En sanoisi että kenenkään kuva miusta voisi olla ainakaan paljoa väärä, vaan että en ite tiennyt kuka ja minkälainen olen. Suomessa tietysti muutin kaupungista toiseen ja tavallaan aina alotin puhtaalta pöydältä, mutta silti koko ajan oli lyhyt matka kotiin, lyhyt matka vanhojen kavereiden luokse jotka sai miut ahdistumaan kun en tiennyt olinko mitä muut ajatteli.

Nyt miulla on pää sen verran ehkä selkiintynyt että tajuan että olen mikä olen (en osaa nyt kuvailla että minkälainen olen, jne. tiedostan vaan pääni sisällä että olen semmonen ja tämmönen). En usko että olen muuttunut ihmeemmin syvemmältä. Tietysti ajatusmaailma on hieman muuttunut ja muutenkin täällä saadut kokemukset on mua muuttaneet, mutta uskoisin silti olevani sama Ulla kun ennenkin. Silti ahdistaa, että jos joskus Suomeen muuttaisin takaisin, en olisi enää sama tasapainoinen ja onnellinen ihminen kuin täällä. Siis että voin olla tämmönen täällä, mutta en Suomessa. Vaikea selittää.

Mutta pointti on se, että olen onnellinen.

Tänään Suomi-Venäjä, pubiin katsomaan heti töiden jälkeen.