Taa on ehka ensimmainen kunnon vuodatus jonka tanne vuodatan, onnea mulle. ;)

Viime vuonna jo huomasin, etta kun ottaa "vahan" valimatkaa tuttuihin kuvioihin, tajuaa mika on tarkeaa ja mika ei. Yllattaen nyt sama homma. Mutta mita myos nyt olen tajunnut, on se, etta vaikka mie monia asioita (99% naista asioista on henkiloita) Suomesta kaipaan, niin pelkka ajatuskin Suomessa asumisesta on sietamaton. Tietysti, pidan mielen avoimena, mielipiteethan voi muuttua millon tahansa. Mutta siis talla hetkella ei ole suunnitelmissa muuttaa takaisin Suomeen. Eilen tosin puhuin amerikkalaisen kaverin kanssa joka on asunut Irlannissa nyt 5-6 vuotta. Kaksi vuotta sitten, ekalla reissulla tanne tutustuttiin, ja tan koko ajan on tuo kaveri puhunut etta _ehka_ joskus haluaa muuttaa takasin kotiin. Eilen sitten tuo kaveri ilmotti etta ehka tammikuussa tuo aika koittaa. Aika shokki, mutta kuulemma suunnitelma tuli mieleen tana syksyna, mieli siis saattaa mullakin joskus muuttua.

Neuvoa muuten kaipaisin teilta kokeneemmilta ja viisaammilta, itse kun olen jo unohtanut.. Miten tykastytaan/ihastutaan niin etta halutaan ruveta seurustelemaan? Mie oon jokusta poikaa tavannu kerran kaks, mutta jostain syysta ei vaan koskaan tee mieli alkaa seurustelemaan, tai muuten huvita tapailla ketaan. Suomessa ollessa oikeastaan kielsin iteltani keneenkaan poikaan kiintymisen, koska tiesin etta en halua Suomessa asua eika olisi ollut reilua alottaa jotain jonka tietaa melko varmasti joko a) paattyvan kesken tai b) johtavan haaveiden hautaamiseen ja lopulta tyytymattomyyteen. Mutta voiko ihminen oikeesti unohtaa miten annetaan vaan menna, ihastutaan ja rakastutaan? Vai pitaako mun vaan jatkaa noita kerta-kaks treffeja kunnes loytyy joku joka oikeesti kolahtaa? Vai pitaako sen kolahtaa heti alussa? Vai onko rakkautta oikeesti olemassa, pitasko vaan ettia jotain jonka kanssa sopii kemiat yhteen, vaikkakin vaan ystavina? Tai luovuttaa omalta osalta ja valita joku joka on kovasti rakastunut muhun (mita en osaa kuvitella tapahtuvaksi ihan helposti)?